Ensimmäiset askeleet

Viime vuonna äidinkielen prelissä kirjoitin esseen siitä mitä tapahtuu, kun urheilu-ura päättyy. Tällöin  en voinut kuvitellakkaan, että lopettaminen on joskus minullakin edessä ja vielä näin pian. Vaikka tämä tuntuu edelleenkin oudolta ajatukselta on enemmänkin mielessä se, loppuuko nämä kivut ja pahoinvointi enää koskaan. Saanko enää koskaan nukkua yötä niin, etten kesken kaiken herää erilaisiin oireisiin.

Tänään on kuitenkin ollut suuri päivä. Pääsin käymään kotona ja jaloittelin ulkona muutaman askeleen. Aurinko paistoi ja tuntui täydelliseltä, vaikkakin olo oli aika hutera! Ei tosin mikään ihme, sillä painoa on pudonnut joulusta 10kg, enkä ole saanut olla sairaalassa pysty asennossa moneen kuukauteen.

Nyt ulkona käynnin jälkeen olo on kuitenkin kuin rekan alle jääneellä, mutta ei auta kuin lepäillä ja uskoa, että terveyteni alkaisi paranemaan pikku hiljaa.

Huomenna paluu sairaala arkeen, mutta on kiva, kun välillä on edes yksi ei niin tuskainen päivä. Ja mikä parasta, saa olla hetken kotona! <3

Ensi viikolla ohjelmassa on 8min treenejä ja loppujen verikoe tulosten kuuleminen, joita on jo kuukauden verran odoteltu Saksasta. Ensi viikolla selviää varmaan myös aika pitkälti miltä tulevaisuuteni näyttää ja missä sen vietän.

Yhden asian olen kuitenkin oppinut. Ennen sairaalaan tuloa marraskuussa kävin viimeisellä aamulenkilläni. Silloin ihmettelin vain miksi sydämeeni sattuu ja sykemittari näyttää 200, vaikka vain kävelen. Pahimpana oireena silloinkin koin kuitenkin oksettavan olon. Mutta lenkille oli vain pakko päästä, kun terveydestäni ei löytynyt vikaa ja kuvittelin kuntoni vain mystisesti romahtaneen. No... nyt täytyy olla iloinen, ettei pumppuni ole noilla lenkeillä pettänyt ja kyse onkin ameban aiheuttamasta POTSsista. Lohduttaa jo paljon, kun vihdoin tiedetään missä on vika. Olisi siis kannattanut kuunnella jo aikaisemmin omaa kroppaa ja uskoa itseään, nyt ei voi kaikki olla kunnossa.

Uskokaa siis mitä kroppanne teille kertoo!

Marraskuun aamulenkin auringon nousu

Krista💕